Kausi 2022 oli Turun Palloseuralle monivivahteinen. Alkukaudesta saatiin hyvä startti, Tepsi pelasi rentoa, ajoittain jopa viihteellistä futista. Jokin kuitenkin puuttui, mikä? Itse sanoisin railakkuus, todellinen tappamisen meininki. Todellinen halu voittaa. Tyydyttiin pelaamaan sekä kotona että vieraissa aivan liian usein vastustajan mukaan.
Jos sarjasta aiotaan nousta, silloin etenkin kotikentällä on uskallettava pelata avointa, hyökkäysvoittoista futista. Jostakin syystä, Tepsi ei tähän pystynyt. 0-0 tulokset joitakin suomifutiksen kääpiöjoukkueita kohtaan nakersi varmasti joukkueen itseluottamusta melko lailla. Kun myös muut joukkueet pelasivat ristiin, totuutta ei osattu, taaskaan, katsoa oikeassa mittakaavassa. Luotettiin taas kerran, tänäkin vuonna, että syksyllä sitten mitataan, missä kohtaa sarjataulukossa ollaan.
Kun syksyllä ratkaisuottelut alkoivat, Tepsin kone alkoi taas yskiä, miksi? Eikö joukkue todellakaan ollut henkisesti valmis nousukahinoihin? Uskomatonta, mutta niin vain tuntui olevan. Joukkueen materiaali oli urheilullisesti riittävän tasokas vaikka nousuun, mutta mikä oli joukkueen henkinen kantti?
En ole tutkinut tarkemmin, miten joukkueen pelaajat ovat aiempina vuosina menestyneet, miten heidän joukkueensa ovat menestyneet? Tähän eivät voimani riittäneet.
En myöskään ajatellut pelaajamateriaalin laadukkuutta, uskoin sen olevan riittävän vahva nousua silmällä pitäen.
Jo runkosarjan taulukko antaa aika synkän kuvan totuudesta. 27 ottelua, niistä 17 voittoa, 7 tasapeliä ja 5 tappiota. Siis 27 ottelusta 12 voitotonta ottelua, eihän tuolla saldolla edes kuulu nousta.
Valmentaja Johansson halusi pelata kaunista futista, hallita pallollisena joukkueena otteluita. Mutta joukkueen hyökkäyspeli oli yksipuolista ja tehotonta. Pelattiin aivan liian kauan yhdellä kärkipelaajalla. Hyökkäyksissä hierottiin palloa laidalta laidalle, edes se yksi kärkimies sai aivan liian harvoin syöttöjä syvyyteen, kohti vastustajan maalia. Pelaaminen oli tehotonta ns. pallon hallinta peliä. Ja nimenomaan niin sanottua pallon hallinta peliä.
Kun tuli alkusyksystä, tänäkin vuonna, raaka totuus eteen, joko valmentajan tai joukkueen henkinen kantti ei kestä, oli pakko tehdä julmiakin ratkaisuja. Tällä kertaa se oli päävalmentajan vaihtaminen. Oliko se oikein vai ei, sitä ei kukaan saa koskaan tietää. Se mikä on varmaa, jos ratkaisu oli oikea, se tehtiin aivan liian myöhään. Uudelle coachille ei annettu aikaa rakentaa joukkueelle omaa pelityyliä, ei saada esiin valmentajansa näköistä railakasta pelityyliä. Tepsi oli henkisesti repaleinen joukkue, coach yritti parsia kokoon sen mitä ehti. Kun viimeinkin siirryttiin kahden kärjen pelaamiseen, tulos oli selkeästi parempi, silloin astui esiin Mister Fortuna, ONNI, toinen kärjistä loukkaantui ja taas oltiin yhden kärkipelaajan varassa.
Pelaajistosta sen verran, että ulkomaalaisvahvistukset eivät kyllä iäkkäinä pelaajina täyttäneet odotuksia. Ja pakko sanoa, jos nousu olisi tullut, ei heitä olisi voitu edes ajatella liigajoukkueen mukaan.
Nyt menetettiin jo Jakonen, ketä seuraavaksi? Nykyinen materiaali on todettu riittämättömäksi toteuttamaan nousu, mitä tehdä? Minun katseeni kohdistuu joukkueen kokoajaan, tässä tapauksessa urheilujohtaja Laurikaiseen. Toinen vuosi perätysten ja lopputulos sama. En edes tiedä kenen on vastuu, minun mielestäni se on urheilujohtajalla, ellei tulosta synny, pitääkö miestä vaihtaa (?), minun mielestäni kyllä. Tepsi on nyt muotoutunut Laurikaisen aikana divarijoukkueeksi, se ei liene tarkoitus. Ellei urheilujohtaja tunne epäonnistuneensa eikä osaa poistua kunniakkaasti seuran palveluksesta, pitäisikö silloin seuran johdon tehdä päätöksiä? Minun mielestä pitäisi!
Heikki Suhonen
Kirjoittaja on kunniajäsenemme ja kuuluu sekä Turun Palloseuran, että Suomalaisen jalkapallon Hall of Fameen. Muista hänen saamistaan lukuisista huomionosoituksista mainittakoon Veikkausliigan parhaan maalintekijän palkinnon nimeäminen Heikki Suhosen maalikuninkaan palkinnoksi.